Sleepless

Santeri on nyt viime aikoina ollut sitä mieltä, että äidin ei tarvitse nukkua. Ollenkaan, milloinkaan.
Ihan superkivaa, mamma on hitusen eri mieltä.

Viimeisen reilun viikon aikana Santeri on iltaisin kyllä kiltisti mennyt nukkumaan silloin kun minä haluan, 21.30-22 joka ilta. Ensimmäinen herätys syömään onkin sitten 00.30 ja sen jälkeen nälkä on 1-2,5h välein. Tässä ei paljon ehdi itse nukkua, kun syömiseen menee ensin puoli tuntia ja omaan nukahtamiseen kymmenisen minuuttia.

Päivällä Santeri ei halua syödä. Nälkä on selvästi jo kova, mutta tissille vain raivotaan. Päikkäreitä ei todellakaan nukuta, ja jos nukutaan, täytyy minun maata vieressä ainakin siihen asti, että herra on syvässä unessa. Joskus en voi nousta koko päikkäreiden aikana ollenkaan.
Vaunuissa kaveri toki nukkuisi, niin kauan kuin jaksan jolkotella pitkin maita menemään, mutta näiden upeiden yöunien jälkeen on suoritus jos pääsee edes aamulla sängystä ylös.

Läheisyyden tarve Santerilla on kova. Siis aivan älytön suorastaan. Jos hän suostuu olemaan muualla kuin sylissä, ei itse voi kuitenkaan poistua metriä kauemmas, välillä metrikin on liian pitkä matka.
Tottakai vauvalle paras paikka on olla äidin tai isän sylissä, mutta mielelläni tekisin 24 tunnin aikana muutakin kuin olisin lapseni kanssa kylki kyljessä.

Santeri ja sen kamu, Barbabelle

Eilen kävin ekaa kertaa elämässäni zumbaamassa. Oli aivan sairaan hauskaa ja menen todellakin uudestaan! Vähän eri meininki kuin rvp:n jäljiltä, tänään pystyin liikkumaan ihan normaalisti...
Tällä viikolla taitaa jäädä reisi-vatsa-pakara väliin, muuten en taas kykene mihinkään vauvajumpassa seuraavana aamuna.

Ja sitten taas halailemaan Santerin kanssa, on se niin ihana. <3

Operaatio kadonneiden lihasten metsästys

Ensimmäinen vauvajumppa takana!
Mamma viihtyi hyvin, Santeri ei ihan niin. Ensin kaveri oli aivan kummissaan kun ympärillä oli muita vauvoja, aikaisemmin on nähnyt vain serkun ja hänkin on pian jo vuoden vanha (ja tietty itsensä peilissä, silloinkin vihaisena mulkoilee, että kuka on mun mutsin syliin mennyt).
Alkulämmittelyn jälkeen vauvat laskettiin lattialle leikkimään ja katsomaan kun mammat hikoilee. Tässä vaiheessa Santeri oli vielä suht tyytyväinen kun sai järsiä nyrkkejään ja katsella jumppasalin seiniä. Kymmenen minuutin päästä alkoi jo vähän hermot mennä kun äiti vain huitoi ja potki ilmaa eikä yhtään lirkuttelut hänelle.
Lihaskunto-osion alkaessa oltiin jo ihan raivon partaalla ja kuolemannälkäinen. Eihän siinä sitten auttanut kuin ottaa kaveri syliin ja katsella kun muut tekivät vatsalihasliikkeitä.
Ensi kerralla taidetaan lähteä kotoa vähän aikaisemmin ja suorittaa syöminen ennen jumppatuntia pukkarissa.

Edellisenä iltana olin käynyt salilla reisi-vatsa-pakara-jumpassa. Siis torstaina, tänään on sunnuntai ja reisi-vatsa-pakara-osasto on edelleen niin kipeenä, että hyvä kun sohvalta ylös pääsee...
En todellakaan tajunnut olevani näin rapakunnossa raskauden jälkeen, olin jo alkulämmittelyssä reidet hapoilla ja kun tuli vatsojen vuoro, olin valmis lähtemään kotiin. Että jepjep, tiistaina tiedossa zumba, saapi nähdä minkälainen raato olen sen jälkeen.

Rokotteiden jälkeinen ilta muuten oli aivan kamala. Santeri huusi toista tuntia yhtä soittoa ihan hirveetä hysteeristä huutoa, eikä suostunut syömään ollenkaan. Pelkkä tissin näkeminen sai aikaan, jos mahdollista, vielä kovemman huudon. Annoin kaksi suppoa, joiden jälkeen pikku reppana nukahti ja heräsi vasta yöllä syömään. Onneksi seuraavaan aamuun herättiin taas hymyillen ja sen jälkeen ei olekaan ainakaan mitään kummempia oireita ollut.